Ei, mä en väistä sua, yksinäisyys.

Miltä se tuntuu, kun aamulla ei tarvitse harjata hiuksia, kun ei tarvitse näyttää hyvältä? Ei tarvitse välttämättä edes pestä hampaita, tai syödä aamupalaa. Ei tarvitse huolehtia itsestään. Tärkeintä on, että se sinusta syntynyt, pieni ihminen, saa kaiken ja vähän enemmän. Saa ruuan, puhtaan vaipan ja puhtaat vaatteet. Syliä ja hellyyttä. Rakkautta.

Miltä se tuntuu, kun ei enää jaksaisi aina olla se hymyilevä, täydellinen äiti? 

Se tuntuu pahalta. Tuntuu, että pettäisi lapsen myötä itsensä ja perheensä. 

Aamulla ei naurata yhtään, kun lapsi repii ennemmin verhoja mähnäisillä käsillään, kuin söisi. 

Lapsi kiemurtelee ja kiljuu vaipan vaihdossa, hampaiden pesussa, vaatteiden laitossa. 

Kun ei saa istua edes minuuttia, kun joku on jo kiivennyt hakkaamaan televisiota. 

Tarttunut koiran turkista, korvasta ja vielä jalastakin kiinni.

Ehtinyt samalla tyhjentää kaapin eteisen lattialle.

Repiä kuitin tuhannen silpuksi. 

Silloin tuntuu, että tämä on yhtä hulluutta. Tämä arki. Kun väsyttää nukkumattoman yön jäljiltä, ja yrittää taistella niistä arkipäivän askareista. Nosta tuo kuitti tuolta lattialta, se on kohta lapsen suussa. Nosta tuo koiran luu, se on ällöttävän limainen. Älä anna koiran nuolla lapsen korvaa. Rakasta, ole läsnä. Älä ole puhelimella, ole siinä, ihan lapsen vierellä ja leiki. Laula ja ole iloinen.

Tänään taas itkin ja kiukuttelin Veikolle aamupalalla. Puuro ei taaskaan mennyt, olisin voinut heittää koko lautasen seinään. Miehellä oli iltavuoro, joten hän tuli siihen ja käski mennä takaisin nukkumaan. Itketti, oltiin sovittu että antaisin hänen nukkua edes tunnin. Yhden hiton tunnin. 

Herättyäni Veikko oli vielä nukkumassa ulkona. Oksetti, oli paha olo. Sisäisesti ja ulkoisesti. Ei tätä tajua, jos ei ole itse äiti. Jos ei ole joka ikinen päivä kotona, ja odota miestä töistä kotiin. Se että näkee muita aikuisia ehkä kerran viikossa, ei auta.  Oma naama peilissä ei poista sitä yksinäisyyttä, tai huolta siitä, että saako enää koskaan normaalia kaveripiiriä. Jossa näkisi melkein päivittäin toisia ihmisiä, olisi sosiaalinen ja pirteä. Nyt olo on vain pohjattoman yksinäinen.  

Olen todella kateellinen, että mieheni on  tällä hetkellä harjoittelussa. Tiivistä työskentelyä, että tunnit saadaan ajoissa täyteen. Hän näkee joka päivä ihmisiä, aikuisia. Hänellä on ihan erilaisia haasteita päivässä, kuin saada lapsi syömään puuronsa. En olisi uskonut, että kaipaan näin paljon kouluun. 

Olenko nyt epäonnistunut äitiydessä? 

Kun Veikko heräsi, otin syliin ja aloin imettää. Pyysin anteeksi, että taas kiukkusin. Että äiti rakastaa silti yli kaiken maailmassa. Enemmän kuin yhtään mitään. Ja sieltä se tuli. Iso, leveä hymy. 

"Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

Nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tän tiedän, ja nääthän miten reipas tänään oon

hymy huulilla työni mä teen

Ja sinä täysin sokee oot 

sillä kuinka mä suistunut oon - pimeyteen"