So wake me up

Olen nyt harjoitellut unikoulua jo useamman viikon, ja se on onnistunut ihan hyvin. Yleensä otan Veikon viereen vasta viideltä, ja siinä se saattaa nukkua jopa lähemmäs seitsemää, mikä tuntuu taivaalliselta.

Joinakin öinä herään neljä kertaa, joinakin yhden kerran, ennen Veikon viereen ottamista. Fiilis on monesti sen mukainen, ja nukun kuola poskella aamu unet Veikko kainalossa.

Pari yötä on kuitenkin mennyt niin, että olen aamuyöstä herännyt Veikko kainalossa, ilman mitään mielikuvaa siitä, milloin hänet siihen olen ottanut. Muutamana yönä olen myös napannut ilmeisesti Viuhdin viereen, vaikka olen pyrkinyt siihen, että pentu saisi vielä kasvaa hetken ennen kuin tulee meidän sänkyyn. 

Toissa yönä, kun heräsin joskus kolmelta, mietin että mitä hittoa. Miksi tämä lapsi on tässä? Ei mitään hajua. Aamulla yritin miettiä pääni puhki, että missä välissä olen noussut ottamaan pojan viereeni. Seuraava yö skarpataan. Vaan ei, siinä se kainalossa taas napotti. 

Olen tuuminut, että meillä taitaa asua tonttu, joka haluaa Veikon nukkuvan vielä hetken meidän kainalossa. En minä sinänsä valita, onhan se ihana siinä kainalossa, mutta suota mie kaivan sen asian suhteen, että haluan Veikon omaan huoneeseen tulevassa kodissa..

Pentu peekele

"Otan koko show'n

Oli mitä vaan

Sen koko paketin

Mitä siihen kuuluukin"

Olen oireillut jo pitkän tovin koirakuumetta. Siitäkin huolimatta, vaikka joka yö pompin jo Veikon takia ja päivä on täysin rytmitetty ruokailujen ja unien suhteen. Silti, niinkuin usein tapana oli lauleskella, mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja u-u se on koiranpennunkokoinen. Meillä kuoli tässä taannoin Taiku-koira kotoa, ja tuntui että sen jälkeen koirakuume on ollut valtava. 

Viime viikolla huomasin Tori.fi:ssä koiranpentu ilmoituksen perhoskoiran pennuista, ja kiljahtelin, että saanko, saaaaanko soittaa, jooko, jooko. Mie vaan soitan. En mie välttämättä sais. Soitan vaan. 

Ja hups, narttupentuhan siellä oli vapaana, ja hups meillehän se varattiin. Lauantaina sitä käytiin katsomassa ja sunnuntaina haettiin kotiin. Nimiä mietittiin kovasti, ja lopulta päädyimme Viuhtiin. Tai enemmänkin se on pentu peekele. Menee ne nimet joka tapauksessa sekaisin, päässäni aina raksuttaa hirveästi että Veikko, Vauhti, Viuhti? Saas nähdä, meneekö nimien sekavuudessa järki, mutta pentu kyllä näyttää ihan Viuhdilta.

Pentu tottui aika nopeasti, ja viipotti jo ensimmäisenä iltana menemään ympäri asuntoamme. Pissit ja kakat on hienosti tulleet pienelle pihallemme, mutta vahinkoja tuskin voi vielä välttää. Yleensä kakat napottaa jossain nurkassa, kun Viuhti on käynyt nopeasti vilahtamassa jonnekin huoneeseen. Viuh viuh näkyy vaan, kun se juoksee häntä ja korvat pystyssä, yleensä joku Veikon lelu suussa rapisten. Nehän ne on parhaita. Liberon kukka, helisevä leijona ja pehmeä paloauto taitaa olla suosikkeja. Yritäppä siinä sanoa, että hei, ne ei oo kyllä siun. 

Veikkohan se olisi koko ajan tarttumassa niistä niiin ihanista korvista. Ja nokasta. Ja hännästä. Tähän mennessä on kuulunut vasta muutama inahdus, kun keskittyminen on herpaantunut, enkä ole ehtinyt hätiin ennen tarttumista. Eiköhän Viuhti opi nopeasti, että vaikka vauva tuoksuu ihanalta, ei sen lähelle kannata mennä. 

Onhan tässä show. Mutta hitto, että mie rakastan tätä meidän show'ta. Mitä pienistä kakkakikkareista mattorullan päällä tai järsitystä puhelimen laturin johdosta, kun nyt täällä tohottaa menemään sekä Unna että Viuhti. Ja tietysti tuo meidän pieni mies, Veikko.

Askel lähempänä omaa kotia

Minulla on ollut jo pitkään haave omasta kodista. Se koveni, kun Veikko syntyi ja nykyinen asumismuotomme ei minua ole miellyttänyt. Olen katsellut etuovesta erilaisia omakotitaloja lähiseudulta, tietäen, että niitä en tule hetkeen saamaan. Varsinkaan niitä kauniita, uusia, puisia omakotitaloja. Ne maksaa maltaita! Paitsi Nurmeksessa.

Tiedän, että meillä ei ole kiire. Opiskelut kesken, ikää mittarissa vasta 22-vuotta.. Ei hyvä koti ole sellainen, missä kaikki on kaunista, uutta ja kallista merkkitavaraa, vaan sellainen missä ollaan onnellisia. Veikko tuskin muistaa, että kun se oli puoli vuotias, asuttiin rivitalo kaksiossa, missä keittiön kaapin kahvat jäivät käteen ja seinät olivat maalattu retroiksi. Ja että koko asunto haisi ummehtuneelle ja lattiat olivat suoraan 70-luvulta. Että äiti itkeskeli, että nyt haluan kunnon kodin. Sellaisen missä näyttää kauniilta ja ollaan onnellisia.

Pienellä ylipuhumisella haimme valmistuvia asumisoikeusasuntoja. Joensuuhun oli rakenteilla uusia asumiskohteita, mitä lähdimme hakemaan..
Ja sellainen me saatiin! 
75 neliön saunallinen kolmio, hyvältä asuinalueelta! Fiilis on ihan uskomaton, vaikka asuntoa pitää odottaa ensi helmikuuhun. Eihän se silti estä haaveilua ja haaveshoppailua?
Ei sillä, että meillä olisi pahemmin rahaa laittaa kaikkea uusiksi..

Pitkään olen jo haaveillut Ikean Stocholm matosta, mutta vielä en ole sitä raskinut ostaa. Olen miettinyt, voisiko halvempi Ikean Lappljung Ruta matto olla fiksumpi valinta, mutta raita on aina raitaa.. Meiltä kotoa löytyy jo tuo ihana Audrey Hepburnin taulu, mutta olen myös haaveillut Seeprasta pidemmän aikaa. Päänvaivaa tuo myös uuden tietokonepöydän löytö, sänky sekä ruokapöytä. Niistä tulee luultavasti asuntomme ykköskohteet näin aluksi, loppusilauksia voi sitten tehdä pikkuhiljaa. Rakastan maalaisromantiikkaa, ja toivon että saisin sitä tuotua sopivassa määrin asuntoomme, vaikka se onkin ehkä enemmän moderni.

Meidän makuuhuoneemme ei ole kovin iso, ja sinne olisi tarkoitus pieni työpöytä mahduttaa, jotta voisi tehdä rauhassa kouluhommia. Tällä hetkellä meillä on iso työpöytä ja iso työtuoli, joten mietin pitääkö uusi tuolikin hommata, jotta makuuhuone ei olisi niin ahdas.

En ole ikinä ollut viherpeukalo, tänä kesänäkin minun verenpisara-kukka kuoli. Joskus minun kaktus kuivui, kun unohdin kastella sitä. En siis usko että kotoamme ainakaan eläviä kukkia löytyy, mutta ehkä parvekkeelle löytyisi jonkinlaisia oikean näköisiä tekokukkia?

Ehkä kaikista eniten odotan, että pääsen sisustamaan Veikon huonetta! Mitä sitä keksiikään, kun vihdoin ja viimein pääsee sisustamaan jotain ihanaa meidän pienelle <3

"I'm gonna be like him"

My child arrived just the other day

He came to the world in the usual way

But there were planes to catch and bills to pay

He learned to walk while I was away

And he was talkin' 'fore I knew it, and as he grew

He'd say "I'm gonna be like you dad

You know I'm gonna be like you"

And the cat's in the cradle and the silver spoon

Little boy blue and the man on the moon

When you comin' home dad?

I don't know when, but we'll get together then son

You know we'll have a good time then

Enpä olisi uskonut, että tämmöisestä asiasta tulisin tänne kirjoittamaan. Yhtenä iltana kuitenkin makasimme koko perheen voimin tavanomaisesti sängyllä, ja etsimme radiossa soineen kappaleen kuunnellaksemme sen. Luin kuunnellessani sanoja, ja kylmät väreet tulivat monta kertaa laulun aikana.

Olen jäänyt kappaleeseen koukkuun, ja kuuntelen sitä vähän joka väliin. Joka kerta siitä tulee paha mieli.

Meidän isäkin on työnarkomaani (anteeksi, jos luet tätä, mutta tottahan se on! pus.), mutta silti hän oli läsnä meidän kasvaessamme. Kävimme suunnilleen joka viikonloppu Kiuruvedellä mummuloissa, ja kun tulin kipeäksi tai sain haavaan, kukaan muu ei olisi kelvannut kuin isä. Ne huudot, mitä saimme useasti kuulla, olivat välittämistä ja huolta (ja isän pippurista luonnetta, mikä on tänne minullekin siunaantunut), ja näin vanhemmaksi tulleena ymmärrän ne paljon paremmin. Silloin matikan kirja levällään keittiön pöydällä ei isän huuto kylläkään lohduttanut, vaan ennemmin jätin tekemättä läksyt ja lukematta kokeeseen, ettei tarvitsisi kuunnella suuttumusta. Olin ihan uskomattoman huono matikassa, eikä minun asenne ollut ehkä ihan parhain edes yrittämään parantaa tai yrittää osata itse. Ehkä meidän opettelutyylimme eivät täysin kohdanneet, mutta ikinä ei ollut hetkeä milloin isä ei olisi ollut auttamassa. Läsnä ja tosissaan haluamassa, että minä etenen, mitä ikinä yritinkin tehdä. 

Kun kerroin Veikosta, isä uskoi että tulen selviämään koulusta. Pelkäsin ihan hirveästi soittaa, että olen raskaana, ja heti ilmoituksen jälkeen tohotin sanomaan että, kyllä kyllä. Koulut käyn loppuun ja töihin menen. Välissä tulee vaan pieni ihminen elämäämme. Turhaan pelkäsin.

Isä on maailman paras ukki, läsnä lapsenlapsilleen ja näyttää, että välittää.

Ja äiti, sinäkin olet ihana. Välillä vähän laiska, sohvaan käpertyjä, mutta sellaisiahan me ollaan. Vähän laiskoja, mukavuuden haluisia. Viltin alle on kivempi jäädä, kuin lähteä kylmään kävelemään. Miten monta kertaa olet hieronut kasvukipuisia kanankoipiani, ja kuinka monta kertaa ollaan käyty sairaalareissuilla milloin minkäkin vaivani takia? Miten monta tuntia puheluita ja purettuja huolia sinulle on kaadettukaan niskaan. 

Nyt kun minulla on oma lapsi, tajuan miten lyhyt aika lapsuus todellisuudessa on. Tai no, ehkä olen ajankulumisen huomannut myös sisarusten lapsissa. Tämä puoli vuotinen on hujahtanut elämässäni hurjaa vauhtia, ja Veikon kehittyminen on uskomatonta. Olemme onnenpekkoja, kun meillä on myös uskomaton isä ja avomies meistä pitämässä huolta, olemalla läsnä ja rakastamalla. Uskon, että oma onnellinen lapsuuteni soi minulle onnellisen elämän aikuisenakin.

Päässäni on liikaa tunteita tuosta kappaleesta, mutta lyhkäisyydessään ajattelen, että olkaa lastenne elämässä oikeasti läsnä, kuunnelkaa ja rakastakaa heitä, niin että he myös näkevät sen. Antakaa aikaa, ja toivokaa sen jälkeen, että teidän lapset ajattelevat haluavansa kasvaa teidänlaisiksi, välittäviksi ihmisiksi. Minä ainakin toivon, että jos joskus makaan vanhainkodissa vuodepotilaana, minua käy lapseni katsomassa. Minusta te vanhemmat olette avain siihen onneen.

Äiti ja isä, olette tärkeitä.

V, kiitos että olet tässä, meidän elämässä.

I've long since retired, my son's moved away

I called him up just the other day

I said, "I'd like to see you if you don't mind"

He said, "I'd love to, Dad, if I can find the time

You see my new job's a hassle and kids have the flu

But it's sure nice talking to you, Dad

It's been sure nice talking to you"

And as I hung up the phone it occurred to me

He'd grown up just like me

My boy was just like me

Kuvat: Leena Rantonen

Harry Chapin: Cats in the cradle