Hääsuunnittelustressi

     

'

Tämä syksy on hujahtanut hirveää kyytiä, ja pian on jo joulu. Ajatukseni ovat kuitenkin jossain kauempana, tulevassa muutossa ja helmikuussa vietettävissä häissä. Olemme harjoitelleet muutamat askeleet valssia, ja huh, pakko myöntää, että olen siinä ihan paska. Sotkeennun askeleissani, vaikka katsoisin jalkojamme. En pysty edes vilkaisemaan silmiin, etten olisi jo kompuroimassa. Valssi onnistuu parhaiten silmät kiinni, mutta ei sekään vielä ole moitteetonta. Lisäksi olen tanssinut vain miesosaa, joten se että minua vietäisiin, on minulle vieras kuvio. 

Meillähän on jo kirkko varattu, pappi ja kanttori varattu ja musiikit melkein kirkkoon valittu. Hääpaikassa stressaa koristelu, sekä yleinen ohjelma. Entäs jos meidän häissä onkin ihan tylsää? 

Häämekon ostin jo hyvissä ajoin, ja pian se pitäisi viedä korjattavaksi takaisin liikkeeseen. Kampaajan olen varannut, ja tuskailen tällä hetkellä eniten kampausta. Kaikkea ihanaa saisi ihanalle, pitkälle tukalle. Minulla on tällä hetkellä tämmöinen puoli pitkä, ei oikeastaan minkään mallin tukka. Inhoan sitä. Mutta jos siihen jonkun lettikampauksen saisi, olisin iloinen. En ole varma laitanko jotain hiuslisäkkeitä, mutta ajatus kammoksuttaa minua. 

Talvihäihin sopivaa teemaa ja kukkia on tullut pähkäiltyä sekä valokuvauspaikkaa ja säätä. En edes ajatellut, että stressaisin, mutta minähän stressaan. Haluan että kaikki on täydellistä! 

         

   

 Olen ajatellut, että teemaväri olisi jäänsininen, mutta pelkään ettei se sovi sulhasen väreihin. Sitä me tullaan siis vielä miettimään, ainakin solmion osalta! Ehkei se ole niin justiinsa, vaikka oikeasti se kyllä on. Ainakin minun mielestäni. En ole koskaan ollut mikään näpertelijä, mutta nyt ideat juoksevat päässäni. Vielä pitäisi keksiä, että miten pääsemme ne toteuttamaan. 

Hääkuvat tekee minun kummitätini, ja toivottavasti myös sulhanen innostuu kuviin. Tällä hetkellä on työn alla sopia, että kuvia tulee olemaan enemmän kuin pari. Lähempänä totuutta olisi varmasti pari sataa, ja uskon että se on vielä enemmän! Unelma olisi saada hevoskyyti, mutta se taitaa mennä meidän budjetin yli.. Enkä minä edes ole oikeasti mikään heppatyttö. Mutta onhan ne kuvissa aina kauniita. 

   

Isänpäivä

Odotin isänpäivää melko paljon, sillä oli kiva päästä juhlistamaan sitä ihmistä, joka on ansainnut kaiken kunnioituksen ja juhlinnan. Kerrankin pääsi laittamaan juhlavan aamupalan, viettämään rauhallisen perhepäivän, ihan vaan kotona. Tietenkään meidän tärkein lahjamme ei ehtinyt tulla, mutta tänään sain postissa sen tuloilmoituksen, joten pari päivää myöhässä, ei paha.

Isänpäivän aatto ei kuitenkaan mennyt kakun teon yhteydessä mitenkään mahdottoman hyvin...
Päätin tehdä Kinuskikissan Seeprakakun, sillä olin sen jo kerran tehnyt, ja se oli suht simppeli. Ei erikoisia ainesosia, vaan kaikki oli ihan järkeenkäypiä.
Mutta helvetti, ei minusta mitään leipuria silti tule!
Jotenkin kaikki sai minut raivon valtaan. Tummasta suklaasta tuli jotain ihme kokkaremössöä, kun edellinen satsi paloi puoliksi pohjaan kiinni. No se kökkäre paloi myös, kun laitoin sen mikroon, kuvitellen että se virkoaisi. No eipä vironnut. Kaikeksi onneksi minulla oli suklaata kaksinkertaisesti, joten sain kuin sainkin tummankin suklaan kakkuun.

Silti olin niiin kiukkuinen kakkua tehdessä, kihisin ja puhisin, heittelin tavaroita ja talloin lattiaa. Kirosin, että ikinä en enää kakkua tee. En sinulle, en Veikolle, en itselle, en kellekkään. Enää ikinä.

Näin jälkeenpäin mietittynä... mikähän minua siinä nyt oikeasti niin paljon vitutti?

Onneksi mieleeni ei tullut ottaa ensimmäisestä isänpäivästä kuvaa, ei etenkään siitä kakusta, josta loppujen lopuksi tuli ihan nätti. 

Unelmia

Minulla on ollut ihana viikko! Äiti tuli käymään ja taisi tuoda mukanaan minulle myös mielenterveyteni. Niin yksinkertaista se oli, vähän shoppailua, siivoamista ja suunnitelmia tulevaisuudesta. Treffit murun kanssa ihan kahdestaan, opiskelua ja vapaita käsiä. On saanut puhua aikuinen aikuiselle ja saanut vähän äiti-tytär terapiaa. Ja kaiken lisäksi saan viettää myös viikonlopun koko perheen kanssa. En voi kuin olla onnellinen tästä.

Minulle tuli vähän hääkriisi. Yhtäkkiä tajusin, että häihin on enää kolme kuukautta. Aika rankkaa. Tajusin myös samalla, ettei minulla ole mitään hajua mitä häissä tehdään! Ainoa, mitä olen keksinyt, on valokuvausnurkkaus. Hääkarkit ja tanssimisen. Iik.. Meidän häät on vielä niin pienet, että syömingeihin ei mene niin kauaa, että se veisi pitkän pätkän päivästä. Paineet on kovat, mutta samalla odotan jo että pääsee täysillä suunnittelemaan kaikkea kivaa sinne. Sormuskin on jo hankittu ;) Se minua aina huutelee tuolla laatikossa, ja tuntuu todella laimealta pitää nyt kihlasormusta. Yhtäkkiä se onkin aivan tylsä. Ei yhtään kimalla ja on ihan rohmuinen! 

Suurin ongelma meillä taitaa olla se, että kuka hoitaa Veikkoa. Vie nukkumaan ajoissa jne. Ei ole kuitenkaan reilua, että jompi kumpi mummoista joutuu lähtemään heti seitsemän jälkeen pois lapsenlapsen takia. Meillähän on paljon lapsia häissä, joten ehkä siellä on joku kimppanukutus sitten? Lapsenvahdit voivat nyt ilmottautua. 

Samaan syssyynhän meillä oli vielä muuttokin. Se jos mikä nyt ainakin stressaa. Muutto ja häät saman viikon aikana. Odotan muuttoa kuin kuuta nousevaa, päästään meidän ensimmäiseen omaan kotiin. Tai melkein omaan. Mutta se on uusi, se tuoksuu uudelta, ja siellä on sauna. Sauna! Ihanaa. Ja sinne saa shoppailla kaikkea uutta ja kaunista. Päästä eroon meidän yksiöiden erillisistä tavaroista. Mies ei taida tosin vielä lämmetä tälle ajatukselle ;) 

Miten ja miksi vain minut löysit, 

merestä ihmisten? 

Miten sä sait mut syttymään,

 roihuksi tunteiden

Kun kanssas lähden,

tiedät sen

taakseni en kääntyisi koskaan

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot <3 

Ei, mä en väistä sua, yksinäisyys.

Miltä se tuntuu, kun aamulla ei tarvitse harjata hiuksia, kun ei tarvitse näyttää hyvältä? Ei tarvitse välttämättä edes pestä hampaita, tai syödä aamupalaa. Ei tarvitse huolehtia itsestään. Tärkeintä on, että se sinusta syntynyt, pieni ihminen, saa kaiken ja vähän enemmän. Saa ruuan, puhtaan vaipan ja puhtaat vaatteet. Syliä ja hellyyttä. Rakkautta.

Miltä se tuntuu, kun ei enää jaksaisi aina olla se hymyilevä, täydellinen äiti? 

Se tuntuu pahalta. Tuntuu, että pettäisi lapsen myötä itsensä ja perheensä. 

Aamulla ei naurata yhtään, kun lapsi repii ennemmin verhoja mähnäisillä käsillään, kuin söisi. 

Lapsi kiemurtelee ja kiljuu vaipan vaihdossa, hampaiden pesussa, vaatteiden laitossa. 

Kun ei saa istua edes minuuttia, kun joku on jo kiivennyt hakkaamaan televisiota. 

Tarttunut koiran turkista, korvasta ja vielä jalastakin kiinni.

Ehtinyt samalla tyhjentää kaapin eteisen lattialle.

Repiä kuitin tuhannen silpuksi. 

Silloin tuntuu, että tämä on yhtä hulluutta. Tämä arki. Kun väsyttää nukkumattoman yön jäljiltä, ja yrittää taistella niistä arkipäivän askareista. Nosta tuo kuitti tuolta lattialta, se on kohta lapsen suussa. Nosta tuo koiran luu, se on ällöttävän limainen. Älä anna koiran nuolla lapsen korvaa. Rakasta, ole läsnä. Älä ole puhelimella, ole siinä, ihan lapsen vierellä ja leiki. Laula ja ole iloinen.

Tänään taas itkin ja kiukuttelin Veikolle aamupalalla. Puuro ei taaskaan mennyt, olisin voinut heittää koko lautasen seinään. Miehellä oli iltavuoro, joten hän tuli siihen ja käski mennä takaisin nukkumaan. Itketti, oltiin sovittu että antaisin hänen nukkua edes tunnin. Yhden hiton tunnin. 

Herättyäni Veikko oli vielä nukkumassa ulkona. Oksetti, oli paha olo. Sisäisesti ja ulkoisesti. Ei tätä tajua, jos ei ole itse äiti. Jos ei ole joka ikinen päivä kotona, ja odota miestä töistä kotiin. Se että näkee muita aikuisia ehkä kerran viikossa, ei auta.  Oma naama peilissä ei poista sitä yksinäisyyttä, tai huolta siitä, että saako enää koskaan normaalia kaveripiiriä. Jossa näkisi melkein päivittäin toisia ihmisiä, olisi sosiaalinen ja pirteä. Nyt olo on vain pohjattoman yksinäinen.  

Olen todella kateellinen, että mieheni on  tällä hetkellä harjoittelussa. Tiivistä työskentelyä, että tunnit saadaan ajoissa täyteen. Hän näkee joka päivä ihmisiä, aikuisia. Hänellä on ihan erilaisia haasteita päivässä, kuin saada lapsi syömään puuronsa. En olisi uskonut, että kaipaan näin paljon kouluun. 

Olenko nyt epäonnistunut äitiydessä? 

Kun Veikko heräsi, otin syliin ja aloin imettää. Pyysin anteeksi, että taas kiukkusin. Että äiti rakastaa silti yli kaiken maailmassa. Enemmän kuin yhtään mitään. Ja sieltä se tuli. Iso, leveä hymy. 

"Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

Nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tän tiedän, ja nääthän miten reipas tänään oon

hymy huulilla työni mä teen

Ja sinä täysin sokee oot 

sillä kuinka mä suistunut oon - pimeyteen" 

Good morning little schoolgirl

Hei vaan pitkästä aikaa :) On tullut vähän kirjoiteltua, kun kameran johto teki tenän ja on epämukavaa kirjoittaa tekstejä ilman kuvia. Yllättäen, tähän kameraan ei löydy johtoa mistään, kun se on joku Nikon-kameran oma johto. Pitää varmaan yrittää joku akkuhommeli käydä hommaamassa... Ärsyttävää tuhlausta!

Olen alkanut tekemään opinnäytetyötä, ja näin ollen palannut jo nyt koulunpenkille. Koulussa olen käynyt tosin vain muutamalla lääkärin luennolla sekä tekemässä lääkelaskujententin, joten sinänsä ei vielä tunnu että olisin taas opiskelija. Tällä hetkellä olen äiti, joka yrittää pakertaa sitä isoa pirulaista pois alta, että saisi viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa, sitten kun lapsi menee hoitoon.

Opiskeluaikojani ovat lähinnä päiväunet, jotka saattavat kestää vain 45 minuutista puoleentoista tuntiin. Lisäksi yritän kirjoitella illalla, kun olen saanut Veikon nukkumaan, mutta tällöin monesti itse on niin väsynyt mihinkään muuhun kuin Simssin pelaamiseen tai television katsomiseen, että tekstistä ei tule kovin järkevää luettavaa. Pitäisi ehkä reipastua, ja nukuttaa Veikko aamu-unille ulos, jotta saisin pisimmät unet kirjoittaa opinnäytetyötä. Meillä tosin heräillään öisin edelleen erittäin usein, joten myös itselle ne unet ovat todella tärkeät. Tätä tilannetta ei auta yhtään se, että itselle on tullut uniongelmia. En meinaa millään saada unta illalla, vaikka lukisin kirjaa tai yrittäisin rauhoittua.. Ehkä pitäisi jättää kaikki elektroniikka pois omasta illasta, mutta niin epätoivoinen en vielä ole..

Tässä miettii pakolla, kumpi on tärkeämpää, oma jaksaminen vai koulu? 

Onneksi opinnäytetyön aihe on todella kiinnostava, en varmaan saisi revittyä mistään itselleni innostusta tehdä sitä, ellei aihe liittyisi omiin kiinnostuksen kohteisiin. Aiheemme liittyy lapsen kivunhoitoon, ja olin niin onnellinen että sain haluamani aiheen, jolle oli monia muitakin hakijoita. 

Pääsin myös ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen käymään yökylässä, yksin! Eli nukuin suunnilleen koko yön (tietysti heräilin imetysaikoihin, ja en meinannut millään saada unta...) ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen kuukauteen. Ennen kuin Veikko syntyi, juoksin vähintään kaksi kuukautta kolme kertaa vessassa, joten on näitä silmäpusseja kasvatettukin. Yö teki todella terää, ja oli ihanaa viettää ihan vain tyttöjen iltaa, kun tiesi, että kyllä ne pojat siellä selviää. Vaikka Viuhti olikin pissinyt sänkyyn ja Veikko oppinut juuri sinä iltana nousemaan pinnasänkyä vasten. Miten ne aina sattuukaan ;) 

 

So wake me up

Olen nyt harjoitellut unikoulua jo useamman viikon, ja se on onnistunut ihan hyvin. Yleensä otan Veikon viereen vasta viideltä, ja siinä se saattaa nukkua jopa lähemmäs seitsemää, mikä tuntuu taivaalliselta.

Joinakin öinä herään neljä kertaa, joinakin yhden kerran, ennen Veikon viereen ottamista. Fiilis on monesti sen mukainen, ja nukun kuola poskella aamu unet Veikko kainalossa.

Pari yötä on kuitenkin mennyt niin, että olen aamuyöstä herännyt Veikko kainalossa, ilman mitään mielikuvaa siitä, milloin hänet siihen olen ottanut. Muutamana yönä olen myös napannut ilmeisesti Viuhdin viereen, vaikka olen pyrkinyt siihen, että pentu saisi vielä kasvaa hetken ennen kuin tulee meidän sänkyyn. 

Toissa yönä, kun heräsin joskus kolmelta, mietin että mitä hittoa. Miksi tämä lapsi on tässä? Ei mitään hajua. Aamulla yritin miettiä pääni puhki, että missä välissä olen noussut ottamaan pojan viereeni. Seuraava yö skarpataan. Vaan ei, siinä se kainalossa taas napotti. 

Olen tuuminut, että meillä taitaa asua tonttu, joka haluaa Veikon nukkuvan vielä hetken meidän kainalossa. En minä sinänsä valita, onhan se ihana siinä kainalossa, mutta suota mie kaivan sen asian suhteen, että haluan Veikon omaan huoneeseen tulevassa kodissa..

Pentu peekele

"Otan koko show'n

Oli mitä vaan

Sen koko paketin

Mitä siihen kuuluukin"

Olen oireillut jo pitkän tovin koirakuumetta. Siitäkin huolimatta, vaikka joka yö pompin jo Veikon takia ja päivä on täysin rytmitetty ruokailujen ja unien suhteen. Silti, niinkuin usein tapana oli lauleskella, mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja u-u se on koiranpennunkokoinen. Meillä kuoli tässä taannoin Taiku-koira kotoa, ja tuntui että sen jälkeen koirakuume on ollut valtava. 

Viime viikolla huomasin Tori.fi:ssä koiranpentu ilmoituksen perhoskoiran pennuista, ja kiljahtelin, että saanko, saaaaanko soittaa, jooko, jooko. Mie vaan soitan. En mie välttämättä sais. Soitan vaan. 

Ja hups, narttupentuhan siellä oli vapaana, ja hups meillehän se varattiin. Lauantaina sitä käytiin katsomassa ja sunnuntaina haettiin kotiin. Nimiä mietittiin kovasti, ja lopulta päädyimme Viuhtiin. Tai enemmänkin se on pentu peekele. Menee ne nimet joka tapauksessa sekaisin, päässäni aina raksuttaa hirveästi että Veikko, Vauhti, Viuhti? Saas nähdä, meneekö nimien sekavuudessa järki, mutta pentu kyllä näyttää ihan Viuhdilta.

Pentu tottui aika nopeasti, ja viipotti jo ensimmäisenä iltana menemään ympäri asuntoamme. Pissit ja kakat on hienosti tulleet pienelle pihallemme, mutta vahinkoja tuskin voi vielä välttää. Yleensä kakat napottaa jossain nurkassa, kun Viuhti on käynyt nopeasti vilahtamassa jonnekin huoneeseen. Viuh viuh näkyy vaan, kun se juoksee häntä ja korvat pystyssä, yleensä joku Veikon lelu suussa rapisten. Nehän ne on parhaita. Liberon kukka, helisevä leijona ja pehmeä paloauto taitaa olla suosikkeja. Yritäppä siinä sanoa, että hei, ne ei oo kyllä siun. 

Veikkohan se olisi koko ajan tarttumassa niistä niiin ihanista korvista. Ja nokasta. Ja hännästä. Tähän mennessä on kuulunut vasta muutama inahdus, kun keskittyminen on herpaantunut, enkä ole ehtinyt hätiin ennen tarttumista. Eiköhän Viuhti opi nopeasti, että vaikka vauva tuoksuu ihanalta, ei sen lähelle kannata mennä. 

Onhan tässä show. Mutta hitto, että mie rakastan tätä meidän show'ta. Mitä pienistä kakkakikkareista mattorullan päällä tai järsitystä puhelimen laturin johdosta, kun nyt täällä tohottaa menemään sekä Unna että Viuhti. Ja tietysti tuo meidän pieni mies, Veikko.

Askel lähempänä omaa kotia

Minulla on ollut jo pitkään haave omasta kodista. Se koveni, kun Veikko syntyi ja nykyinen asumismuotomme ei minua ole miellyttänyt. Olen katsellut etuovesta erilaisia omakotitaloja lähiseudulta, tietäen, että niitä en tule hetkeen saamaan. Varsinkaan niitä kauniita, uusia, puisia omakotitaloja. Ne maksaa maltaita! Paitsi Nurmeksessa.

Tiedän, että meillä ei ole kiire. Opiskelut kesken, ikää mittarissa vasta 22-vuotta.. Ei hyvä koti ole sellainen, missä kaikki on kaunista, uutta ja kallista merkkitavaraa, vaan sellainen missä ollaan onnellisia. Veikko tuskin muistaa, että kun se oli puoli vuotias, asuttiin rivitalo kaksiossa, missä keittiön kaapin kahvat jäivät käteen ja seinät olivat maalattu retroiksi. Ja että koko asunto haisi ummehtuneelle ja lattiat olivat suoraan 70-luvulta. Että äiti itkeskeli, että nyt haluan kunnon kodin. Sellaisen missä näyttää kauniilta ja ollaan onnellisia.

Pienellä ylipuhumisella haimme valmistuvia asumisoikeusasuntoja. Joensuuhun oli rakenteilla uusia asumiskohteita, mitä lähdimme hakemaan..
Ja sellainen me saatiin! 
75 neliön saunallinen kolmio, hyvältä asuinalueelta! Fiilis on ihan uskomaton, vaikka asuntoa pitää odottaa ensi helmikuuhun. Eihän se silti estä haaveilua ja haaveshoppailua?
Ei sillä, että meillä olisi pahemmin rahaa laittaa kaikkea uusiksi..

Pitkään olen jo haaveillut Ikean Stocholm matosta, mutta vielä en ole sitä raskinut ostaa. Olen miettinyt, voisiko halvempi Ikean Lappljung Ruta matto olla fiksumpi valinta, mutta raita on aina raitaa.. Meiltä kotoa löytyy jo tuo ihana Audrey Hepburnin taulu, mutta olen myös haaveillut Seeprasta pidemmän aikaa. Päänvaivaa tuo myös uuden tietokonepöydän löytö, sänky sekä ruokapöytä. Niistä tulee luultavasti asuntomme ykköskohteet näin aluksi, loppusilauksia voi sitten tehdä pikkuhiljaa. Rakastan maalaisromantiikkaa, ja toivon että saisin sitä tuotua sopivassa määrin asuntoomme, vaikka se onkin ehkä enemmän moderni.

Meidän makuuhuoneemme ei ole kovin iso, ja sinne olisi tarkoitus pieni työpöytä mahduttaa, jotta voisi tehdä rauhassa kouluhommia. Tällä hetkellä meillä on iso työpöytä ja iso työtuoli, joten mietin pitääkö uusi tuolikin hommata, jotta makuuhuone ei olisi niin ahdas.

En ole ikinä ollut viherpeukalo, tänä kesänäkin minun verenpisara-kukka kuoli. Joskus minun kaktus kuivui, kun unohdin kastella sitä. En siis usko että kotoamme ainakaan eläviä kukkia löytyy, mutta ehkä parvekkeelle löytyisi jonkinlaisia oikean näköisiä tekokukkia?

Ehkä kaikista eniten odotan, että pääsen sisustamaan Veikon huonetta! Mitä sitä keksiikään, kun vihdoin ja viimein pääsee sisustamaan jotain ihanaa meidän pienelle <3

"I'm gonna be like him"

My child arrived just the other day

He came to the world in the usual way

But there were planes to catch and bills to pay

He learned to walk while I was away

And he was talkin' 'fore I knew it, and as he grew

He'd say "I'm gonna be like you dad

You know I'm gonna be like you"

And the cat's in the cradle and the silver spoon

Little boy blue and the man on the moon

When you comin' home dad?

I don't know when, but we'll get together then son

You know we'll have a good time then

Enpä olisi uskonut, että tämmöisestä asiasta tulisin tänne kirjoittamaan. Yhtenä iltana kuitenkin makasimme koko perheen voimin tavanomaisesti sängyllä, ja etsimme radiossa soineen kappaleen kuunnellaksemme sen. Luin kuunnellessani sanoja, ja kylmät väreet tulivat monta kertaa laulun aikana.

Olen jäänyt kappaleeseen koukkuun, ja kuuntelen sitä vähän joka väliin. Joka kerta siitä tulee paha mieli.

Meidän isäkin on työnarkomaani (anteeksi, jos luet tätä, mutta tottahan se on! pus.), mutta silti hän oli läsnä meidän kasvaessamme. Kävimme suunnilleen joka viikonloppu Kiuruvedellä mummuloissa, ja kun tulin kipeäksi tai sain haavaan, kukaan muu ei olisi kelvannut kuin isä. Ne huudot, mitä saimme useasti kuulla, olivat välittämistä ja huolta (ja isän pippurista luonnetta, mikä on tänne minullekin siunaantunut), ja näin vanhemmaksi tulleena ymmärrän ne paljon paremmin. Silloin matikan kirja levällään keittiön pöydällä ei isän huuto kylläkään lohduttanut, vaan ennemmin jätin tekemättä läksyt ja lukematta kokeeseen, ettei tarvitsisi kuunnella suuttumusta. Olin ihan uskomattoman huono matikassa, eikä minun asenne ollut ehkä ihan parhain edes yrittämään parantaa tai yrittää osata itse. Ehkä meidän opettelutyylimme eivät täysin kohdanneet, mutta ikinä ei ollut hetkeä milloin isä ei olisi ollut auttamassa. Läsnä ja tosissaan haluamassa, että minä etenen, mitä ikinä yritinkin tehdä. 

Kun kerroin Veikosta, isä uskoi että tulen selviämään koulusta. Pelkäsin ihan hirveästi soittaa, että olen raskaana, ja heti ilmoituksen jälkeen tohotin sanomaan että, kyllä kyllä. Koulut käyn loppuun ja töihin menen. Välissä tulee vaan pieni ihminen elämäämme. Turhaan pelkäsin.

Isä on maailman paras ukki, läsnä lapsenlapsilleen ja näyttää, että välittää.

Ja äiti, sinäkin olet ihana. Välillä vähän laiska, sohvaan käpertyjä, mutta sellaisiahan me ollaan. Vähän laiskoja, mukavuuden haluisia. Viltin alle on kivempi jäädä, kuin lähteä kylmään kävelemään. Miten monta kertaa olet hieronut kasvukipuisia kanankoipiani, ja kuinka monta kertaa ollaan käyty sairaalareissuilla milloin minkäkin vaivani takia? Miten monta tuntia puheluita ja purettuja huolia sinulle on kaadettukaan niskaan. 

Nyt kun minulla on oma lapsi, tajuan miten lyhyt aika lapsuus todellisuudessa on. Tai no, ehkä olen ajankulumisen huomannut myös sisarusten lapsissa. Tämä puoli vuotinen on hujahtanut elämässäni hurjaa vauhtia, ja Veikon kehittyminen on uskomatonta. Olemme onnenpekkoja, kun meillä on myös uskomaton isä ja avomies meistä pitämässä huolta, olemalla läsnä ja rakastamalla. Uskon, että oma onnellinen lapsuuteni soi minulle onnellisen elämän aikuisenakin.

Päässäni on liikaa tunteita tuosta kappaleesta, mutta lyhkäisyydessään ajattelen, että olkaa lastenne elämässä oikeasti läsnä, kuunnelkaa ja rakastakaa heitä, niin että he myös näkevät sen. Antakaa aikaa, ja toivokaa sen jälkeen, että teidän lapset ajattelevat haluavansa kasvaa teidänlaisiksi, välittäviksi ihmisiksi. Minä ainakin toivon, että jos joskus makaan vanhainkodissa vuodepotilaana, minua käy lapseni katsomassa. Minusta te vanhemmat olette avain siihen onneen.

Äiti ja isä, olette tärkeitä.

V, kiitos että olet tässä, meidän elämässä.

I've long since retired, my son's moved away

I called him up just the other day

I said, "I'd like to see you if you don't mind"

He said, "I'd love to, Dad, if I can find the time

You see my new job's a hassle and kids have the flu

But it's sure nice talking to you, Dad

It's been sure nice talking to you"

And as I hung up the phone it occurred to me

He'd grown up just like me

My boy was just like me

Kuvat: Leena Rantonen

Harry Chapin: Cats in the cradle

Mitä tänään syötäisiin?

"Oli mulla oma gorilla, sen nimi oli Matilda. 

Matilda lauluista tykkäsi, ja tältä sen laulu kuulosti;

Ahuhhu hu hu hu hu ha ha ha,
 ahuhhu hu hu hu hu ha ha ha,
 Ahuhhu huhu hu hu ha ha ha... "

Meillä soi hyvin usein Fröbelin palikat, kun syödään. Minä kailotan niin, että ikkunat helisee, jotta saisin Veikon huomion. Yleensä ottaen tiskit kiinnostavat selän takana enemmän, ja jos Unna-koira erehtyy keittiöön, ei syömisestä tule mitään. Kukaan muu ei saisi oikeastaan hiiskahtaakaan ja käsiä pitää välillä aina taputella, että huomio pysyy olennaisessa. Harvoin se pysyy.

Aloitimme kiinteät hetkeä ennen, kuin 6 kuukautta tuli mittariin, ihan jo oman mielenterveyden takia. Silti, vajaassa kahdessa viikossa ne hermot on rakoilleet jo ihan kiitettävästi. Muutaman kerran on meinannut purkit lennellä seinille, ja lusikasta on tartuttu ja soseisella kädellä sotkettu kaikki paikat, ilman että yhtään menee suuhun. Suu voi olla auki, kuin linnunpojalla, mutta pää heiluu jokaiseen maailmankolkkaan.

Ostin innoissani stokken käytetyn tuolin, siihen pehmusteen sekä stokken table topin Hinkkaan niitä nyt kuin sekopää, jotta ne eivät likaantuisi ja olisi ikuisessa tahmassa. Ja sitähän ne on. Silloin, kun mies syöttää, ruokaa löytyy jokapuolelta. Olen vähän natsi välillä näissä asioissa, ja siitä kyllä kuullaan (samoin, kuin sängyn petaamisesta, tyynyjen asettelusta yms yms..)

Veikko rakastaa hedelmiä. Kaurapuuro menee, jos se on sotkettu hyvin hedelmäsoseeseen.. Vihannekset ja liharuuat eivät mene niinkään. Silloin pöristellään niin paljon, että sekä minä että Veikko ollaan molemmat soseissa. Monesti olenkin huomannut kun kävelen tatti otsassa lenkillä, nukuttamassa kiukkupussia, miten olen yltäpäältä edelleen ruuassa. Eipä sillä, että näyttäisin yleensäkään kovin hehkeältä, normaalina kotipäivänä.

Välillä meillä asuu myös pieni narri, joka riehuu, hihkuu ja kikattelee syöttötuolissa. Yritäppä siinä olla vakavana, että keskityhän nyt. :)

Maissinaksut ei meillä kelpaa. Niitä on silti kiva litsottaa omiin vaatteisiin tököttämään. Ja niistä jää myös kivat tahrat vaatteisiin, mitä sitten illalla aina raaputellaan. 

Meidän kotona nukkuu vain mies.

Aloitimme tällä viikolla unikoulun neuvolan ehdotuksesta. Tai tavallaan aloitimme, minä yritän vielä päästä omasta laiskuudestani.

Pääasia on, että Veikko saisi masun täyteen illalla, jotta en tunkisi tissiä jokaiseen heräämiseen. Se on tavallaan toiminutkin, en ole antanutkaan tissiä. Maidot valuvat tällä hetkellä lotinalla, kun silittelen ja hyssyttelen Veikon uudestaan uneen, kun hän herää.

Tämä ei ole kuitenkaan poistanut yöheräilyä, ja pompin sängystä ylös edelleen monta kertaa yössä antamaan tuttia, ja yleensä jossain vaiheessa luovutan ja otan pojan meidän väliin nukkumaan. Yritin yksi yö tökkiä miestä hereille, että hei, nyt on siun vuoro. Kuului äkäinen mitä? ja sänky narahti, kun hän käänsi kylkeä ja jatkoi uniaan. Aamulla ei tietenkään muistanut koko tapahtumaa.

Aamuisin herään, kun kuulen pieniä napsahduksia, kun hiukset katkeilevat päästäni. Pieni koura nappailee niitä ja samalla tönii minua naamaan. Joskus naamaan osuu jalka tai pää tai melkein mikä tahansa ruumiinosa, mikäli Veikko ehtii kovasti pyöriä. Mies valittaa kovasti siitä, että herää välillä siihen, että Veikko puristaa nenää (voi jumalauta, sanon minä..). Toinen, vielä ikävämpi herätys on, kun kuuluu humahdus ja kopsahdus, kun pieni poikamme tipahtaa sängystä.

Yleensä tämä tapahtuu puoli kuuden aikaan aamusta. Miksi minun, iki-iltaihmisen lapsesta tuli aamuihminen? Olisi varmaan pitänyt miettiä isä-ehdokas tarkemmin.

Joka aamu ihan oikeasti, siis ihan tosissani yritän, että jaksaisin sen seuraavan yön hyssytellä ja silitellä, nukuttaa omaan sänkyyn. Ihan meidän kaikkien mukavuuden kannalta.

Mutta niinä yön pimeinä tunteina, kun pitäisi jaksaa nousta, antaa tutti, silittää. Mahdollisesti ottaa syliin, laskea sänkyyn, silittää uudelleen ja itku vaan jatkuu.. Miten sen jaksaa?

Puoli vuotta huonosti nukkuneena, miettii, milloin oma kroppa sanoo stopin.