Hääsuunnittelustressi

     

'

Tämä syksy on hujahtanut hirveää kyytiä, ja pian on jo joulu. Ajatukseni ovat kuitenkin jossain kauempana, tulevassa muutossa ja helmikuussa vietettävissä häissä. Olemme harjoitelleet muutamat askeleet valssia, ja huh, pakko myöntää, että olen siinä ihan paska. Sotkeennun askeleissani, vaikka katsoisin jalkojamme. En pysty edes vilkaisemaan silmiin, etten olisi jo kompuroimassa. Valssi onnistuu parhaiten silmät kiinni, mutta ei sekään vielä ole moitteetonta. Lisäksi olen tanssinut vain miesosaa, joten se että minua vietäisiin, on minulle vieras kuvio. 

Meillähän on jo kirkko varattu, pappi ja kanttori varattu ja musiikit melkein kirkkoon valittu. Hääpaikassa stressaa koristelu, sekä yleinen ohjelma. Entäs jos meidän häissä onkin ihan tylsää? 

Häämekon ostin jo hyvissä ajoin, ja pian se pitäisi viedä korjattavaksi takaisin liikkeeseen. Kampaajan olen varannut, ja tuskailen tällä hetkellä eniten kampausta. Kaikkea ihanaa saisi ihanalle, pitkälle tukalle. Minulla on tällä hetkellä tämmöinen puoli pitkä, ei oikeastaan minkään mallin tukka. Inhoan sitä. Mutta jos siihen jonkun lettikampauksen saisi, olisin iloinen. En ole varma laitanko jotain hiuslisäkkeitä, mutta ajatus kammoksuttaa minua. 

Talvihäihin sopivaa teemaa ja kukkia on tullut pähkäiltyä sekä valokuvauspaikkaa ja säätä. En edes ajatellut, että stressaisin, mutta minähän stressaan. Haluan että kaikki on täydellistä! 

         

   

 Olen ajatellut, että teemaväri olisi jäänsininen, mutta pelkään ettei se sovi sulhasen väreihin. Sitä me tullaan siis vielä miettimään, ainakin solmion osalta! Ehkei se ole niin justiinsa, vaikka oikeasti se kyllä on. Ainakin minun mielestäni. En ole koskaan ollut mikään näpertelijä, mutta nyt ideat juoksevat päässäni. Vielä pitäisi keksiä, että miten pääsemme ne toteuttamaan. 

Hääkuvat tekee minun kummitätini, ja toivottavasti myös sulhanen innostuu kuviin. Tällä hetkellä on työn alla sopia, että kuvia tulee olemaan enemmän kuin pari. Lähempänä totuutta olisi varmasti pari sataa, ja uskon että se on vielä enemmän! Unelma olisi saada hevoskyyti, mutta se taitaa mennä meidän budjetin yli.. Enkä minä edes ole oikeasti mikään heppatyttö. Mutta onhan ne kuvissa aina kauniita. 

   

Isänpäivä

Odotin isänpäivää melko paljon, sillä oli kiva päästä juhlistamaan sitä ihmistä, joka on ansainnut kaiken kunnioituksen ja juhlinnan. Kerrankin pääsi laittamaan juhlavan aamupalan, viettämään rauhallisen perhepäivän, ihan vaan kotona. Tietenkään meidän tärkein lahjamme ei ehtinyt tulla, mutta tänään sain postissa sen tuloilmoituksen, joten pari päivää myöhässä, ei paha.

Isänpäivän aatto ei kuitenkaan mennyt kakun teon yhteydessä mitenkään mahdottoman hyvin...
Päätin tehdä Kinuskikissan Seeprakakun, sillä olin sen jo kerran tehnyt, ja se oli suht simppeli. Ei erikoisia ainesosia, vaan kaikki oli ihan järkeenkäypiä.
Mutta helvetti, ei minusta mitään leipuria silti tule!
Jotenkin kaikki sai minut raivon valtaan. Tummasta suklaasta tuli jotain ihme kokkaremössöä, kun edellinen satsi paloi puoliksi pohjaan kiinni. No se kökkäre paloi myös, kun laitoin sen mikroon, kuvitellen että se virkoaisi. No eipä vironnut. Kaikeksi onneksi minulla oli suklaata kaksinkertaisesti, joten sain kuin sainkin tummankin suklaan kakkuun.

Silti olin niiin kiukkuinen kakkua tehdessä, kihisin ja puhisin, heittelin tavaroita ja talloin lattiaa. Kirosin, että ikinä en enää kakkua tee. En sinulle, en Veikolle, en itselle, en kellekkään. Enää ikinä.

Näin jälkeenpäin mietittynä... mikähän minua siinä nyt oikeasti niin paljon vitutti?

Onneksi mieleeni ei tullut ottaa ensimmäisestä isänpäivästä kuvaa, ei etenkään siitä kakusta, josta loppujen lopuksi tuli ihan nätti. 

Unelmia

Minulla on ollut ihana viikko! Äiti tuli käymään ja taisi tuoda mukanaan minulle myös mielenterveyteni. Niin yksinkertaista se oli, vähän shoppailua, siivoamista ja suunnitelmia tulevaisuudesta. Treffit murun kanssa ihan kahdestaan, opiskelua ja vapaita käsiä. On saanut puhua aikuinen aikuiselle ja saanut vähän äiti-tytär terapiaa. Ja kaiken lisäksi saan viettää myös viikonlopun koko perheen kanssa. En voi kuin olla onnellinen tästä.

Minulle tuli vähän hääkriisi. Yhtäkkiä tajusin, että häihin on enää kolme kuukautta. Aika rankkaa. Tajusin myös samalla, ettei minulla ole mitään hajua mitä häissä tehdään! Ainoa, mitä olen keksinyt, on valokuvausnurkkaus. Hääkarkit ja tanssimisen. Iik.. Meidän häät on vielä niin pienet, että syömingeihin ei mene niin kauaa, että se veisi pitkän pätkän päivästä. Paineet on kovat, mutta samalla odotan jo että pääsee täysillä suunnittelemaan kaikkea kivaa sinne. Sormuskin on jo hankittu ;) Se minua aina huutelee tuolla laatikossa, ja tuntuu todella laimealta pitää nyt kihlasormusta. Yhtäkkiä se onkin aivan tylsä. Ei yhtään kimalla ja on ihan rohmuinen! 

Suurin ongelma meillä taitaa olla se, että kuka hoitaa Veikkoa. Vie nukkumaan ajoissa jne. Ei ole kuitenkaan reilua, että jompi kumpi mummoista joutuu lähtemään heti seitsemän jälkeen pois lapsenlapsen takia. Meillähän on paljon lapsia häissä, joten ehkä siellä on joku kimppanukutus sitten? Lapsenvahdit voivat nyt ilmottautua. 

Samaan syssyynhän meillä oli vielä muuttokin. Se jos mikä nyt ainakin stressaa. Muutto ja häät saman viikon aikana. Odotan muuttoa kuin kuuta nousevaa, päästään meidän ensimmäiseen omaan kotiin. Tai melkein omaan. Mutta se on uusi, se tuoksuu uudelta, ja siellä on sauna. Sauna! Ihanaa. Ja sinne saa shoppailla kaikkea uutta ja kaunista. Päästä eroon meidän yksiöiden erillisistä tavaroista. Mies ei taida tosin vielä lämmetä tälle ajatukselle ;) 

Miten ja miksi vain minut löysit, 

merestä ihmisten? 

Miten sä sait mut syttymään,

 roihuksi tunteiden

Kun kanssas lähden,

tiedät sen

taakseni en kääntyisi koskaan

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot <3 

Ei, mä en väistä sua, yksinäisyys.

Miltä se tuntuu, kun aamulla ei tarvitse harjata hiuksia, kun ei tarvitse näyttää hyvältä? Ei tarvitse välttämättä edes pestä hampaita, tai syödä aamupalaa. Ei tarvitse huolehtia itsestään. Tärkeintä on, että se sinusta syntynyt, pieni ihminen, saa kaiken ja vähän enemmän. Saa ruuan, puhtaan vaipan ja puhtaat vaatteet. Syliä ja hellyyttä. Rakkautta.

Miltä se tuntuu, kun ei enää jaksaisi aina olla se hymyilevä, täydellinen äiti? 

Se tuntuu pahalta. Tuntuu, että pettäisi lapsen myötä itsensä ja perheensä. 

Aamulla ei naurata yhtään, kun lapsi repii ennemmin verhoja mähnäisillä käsillään, kuin söisi. 

Lapsi kiemurtelee ja kiljuu vaipan vaihdossa, hampaiden pesussa, vaatteiden laitossa. 

Kun ei saa istua edes minuuttia, kun joku on jo kiivennyt hakkaamaan televisiota. 

Tarttunut koiran turkista, korvasta ja vielä jalastakin kiinni.

Ehtinyt samalla tyhjentää kaapin eteisen lattialle.

Repiä kuitin tuhannen silpuksi. 

Silloin tuntuu, että tämä on yhtä hulluutta. Tämä arki. Kun väsyttää nukkumattoman yön jäljiltä, ja yrittää taistella niistä arkipäivän askareista. Nosta tuo kuitti tuolta lattialta, se on kohta lapsen suussa. Nosta tuo koiran luu, se on ällöttävän limainen. Älä anna koiran nuolla lapsen korvaa. Rakasta, ole läsnä. Älä ole puhelimella, ole siinä, ihan lapsen vierellä ja leiki. Laula ja ole iloinen.

Tänään taas itkin ja kiukuttelin Veikolle aamupalalla. Puuro ei taaskaan mennyt, olisin voinut heittää koko lautasen seinään. Miehellä oli iltavuoro, joten hän tuli siihen ja käski mennä takaisin nukkumaan. Itketti, oltiin sovittu että antaisin hänen nukkua edes tunnin. Yhden hiton tunnin. 

Herättyäni Veikko oli vielä nukkumassa ulkona. Oksetti, oli paha olo. Sisäisesti ja ulkoisesti. Ei tätä tajua, jos ei ole itse äiti. Jos ei ole joka ikinen päivä kotona, ja odota miestä töistä kotiin. Se että näkee muita aikuisia ehkä kerran viikossa, ei auta.  Oma naama peilissä ei poista sitä yksinäisyyttä, tai huolta siitä, että saako enää koskaan normaalia kaveripiiriä. Jossa näkisi melkein päivittäin toisia ihmisiä, olisi sosiaalinen ja pirteä. Nyt olo on vain pohjattoman yksinäinen.  

Olen todella kateellinen, että mieheni on  tällä hetkellä harjoittelussa. Tiivistä työskentelyä, että tunnit saadaan ajoissa täyteen. Hän näkee joka päivä ihmisiä, aikuisia. Hänellä on ihan erilaisia haasteita päivässä, kuin saada lapsi syömään puuronsa. En olisi uskonut, että kaipaan näin paljon kouluun. 

Olenko nyt epäonnistunut äitiydessä? 

Kun Veikko heräsi, otin syliin ja aloin imettää. Pyysin anteeksi, että taas kiukkusin. Että äiti rakastaa silti yli kaiken maailmassa. Enemmän kuin yhtään mitään. Ja sieltä se tuli. Iso, leveä hymy. 

"Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

Nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

Kyllä mä tän tiedän, ja nääthän miten reipas tänään oon

hymy huulilla työni mä teen

Ja sinä täysin sokee oot 

sillä kuinka mä suistunut oon - pimeyteen" 

Good morning little schoolgirl

Hei vaan pitkästä aikaa :) On tullut vähän kirjoiteltua, kun kameran johto teki tenän ja on epämukavaa kirjoittaa tekstejä ilman kuvia. Yllättäen, tähän kameraan ei löydy johtoa mistään, kun se on joku Nikon-kameran oma johto. Pitää varmaan yrittää joku akkuhommeli käydä hommaamassa... Ärsyttävää tuhlausta!

Olen alkanut tekemään opinnäytetyötä, ja näin ollen palannut jo nyt koulunpenkille. Koulussa olen käynyt tosin vain muutamalla lääkärin luennolla sekä tekemässä lääkelaskujententin, joten sinänsä ei vielä tunnu että olisin taas opiskelija. Tällä hetkellä olen äiti, joka yrittää pakertaa sitä isoa pirulaista pois alta, että saisi viettää lapsensa kanssa enemmän aikaa, sitten kun lapsi menee hoitoon.

Opiskeluaikojani ovat lähinnä päiväunet, jotka saattavat kestää vain 45 minuutista puoleentoista tuntiin. Lisäksi yritän kirjoitella illalla, kun olen saanut Veikon nukkumaan, mutta tällöin monesti itse on niin väsynyt mihinkään muuhun kuin Simssin pelaamiseen tai television katsomiseen, että tekstistä ei tule kovin järkevää luettavaa. Pitäisi ehkä reipastua, ja nukuttaa Veikko aamu-unille ulos, jotta saisin pisimmät unet kirjoittaa opinnäytetyötä. Meillä tosin heräillään öisin edelleen erittäin usein, joten myös itselle ne unet ovat todella tärkeät. Tätä tilannetta ei auta yhtään se, että itselle on tullut uniongelmia. En meinaa millään saada unta illalla, vaikka lukisin kirjaa tai yrittäisin rauhoittua.. Ehkä pitäisi jättää kaikki elektroniikka pois omasta illasta, mutta niin epätoivoinen en vielä ole..

Tässä miettii pakolla, kumpi on tärkeämpää, oma jaksaminen vai koulu? 

Onneksi opinnäytetyön aihe on todella kiinnostava, en varmaan saisi revittyä mistään itselleni innostusta tehdä sitä, ellei aihe liittyisi omiin kiinnostuksen kohteisiin. Aiheemme liittyy lapsen kivunhoitoon, ja olin niin onnellinen että sain haluamani aiheen, jolle oli monia muitakin hakijoita. 

Pääsin myös ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen käymään yökylässä, yksin! Eli nukuin suunnilleen koko yön (tietysti heräilin imetysaikoihin, ja en meinannut millään saada unta...) ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen kuukauteen. Ennen kuin Veikko syntyi, juoksin vähintään kaksi kuukautta kolme kertaa vessassa, joten on näitä silmäpusseja kasvatettukin. Yö teki todella terää, ja oli ihanaa viettää ihan vain tyttöjen iltaa, kun tiesi, että kyllä ne pojat siellä selviää. Vaikka Viuhti olikin pissinyt sänkyyn ja Veikko oppinut juuri sinä iltana nousemaan pinnasänkyä vasten. Miten ne aina sattuukaan ;) 

 

So wake me up

Olen nyt harjoitellut unikoulua jo useamman viikon, ja se on onnistunut ihan hyvin. Yleensä otan Veikon viereen vasta viideltä, ja siinä se saattaa nukkua jopa lähemmäs seitsemää, mikä tuntuu taivaalliselta.

Joinakin öinä herään neljä kertaa, joinakin yhden kerran, ennen Veikon viereen ottamista. Fiilis on monesti sen mukainen, ja nukun kuola poskella aamu unet Veikko kainalossa.

Pari yötä on kuitenkin mennyt niin, että olen aamuyöstä herännyt Veikko kainalossa, ilman mitään mielikuvaa siitä, milloin hänet siihen olen ottanut. Muutamana yönä olen myös napannut ilmeisesti Viuhdin viereen, vaikka olen pyrkinyt siihen, että pentu saisi vielä kasvaa hetken ennen kuin tulee meidän sänkyyn. 

Toissa yönä, kun heräsin joskus kolmelta, mietin että mitä hittoa. Miksi tämä lapsi on tässä? Ei mitään hajua. Aamulla yritin miettiä pääni puhki, että missä välissä olen noussut ottamaan pojan viereeni. Seuraava yö skarpataan. Vaan ei, siinä se kainalossa taas napotti. 

Olen tuuminut, että meillä taitaa asua tonttu, joka haluaa Veikon nukkuvan vielä hetken meidän kainalossa. En minä sinänsä valita, onhan se ihana siinä kainalossa, mutta suota mie kaivan sen asian suhteen, että haluan Veikon omaan huoneeseen tulevassa kodissa..

Pentu peekele

"Otan koko show'n

Oli mitä vaan

Sen koko paketin

Mitä siihen kuuluukin"

Olen oireillut jo pitkän tovin koirakuumetta. Siitäkin huolimatta, vaikka joka yö pompin jo Veikon takia ja päivä on täysin rytmitetty ruokailujen ja unien suhteen. Silti, niinkuin usein tapana oli lauleskella, mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja u-u se on koiranpennunkokoinen. Meillä kuoli tässä taannoin Taiku-koira kotoa, ja tuntui että sen jälkeen koirakuume on ollut valtava. 

Viime viikolla huomasin Tori.fi:ssä koiranpentu ilmoituksen perhoskoiran pennuista, ja kiljahtelin, että saanko, saaaaanko soittaa, jooko, jooko. Mie vaan soitan. En mie välttämättä sais. Soitan vaan. 

Ja hups, narttupentuhan siellä oli vapaana, ja hups meillehän se varattiin. Lauantaina sitä käytiin katsomassa ja sunnuntaina haettiin kotiin. Nimiä mietittiin kovasti, ja lopulta päädyimme Viuhtiin. Tai enemmänkin se on pentu peekele. Menee ne nimet joka tapauksessa sekaisin, päässäni aina raksuttaa hirveästi että Veikko, Vauhti, Viuhti? Saas nähdä, meneekö nimien sekavuudessa järki, mutta pentu kyllä näyttää ihan Viuhdilta.

Pentu tottui aika nopeasti, ja viipotti jo ensimmäisenä iltana menemään ympäri asuntoamme. Pissit ja kakat on hienosti tulleet pienelle pihallemme, mutta vahinkoja tuskin voi vielä välttää. Yleensä kakat napottaa jossain nurkassa, kun Viuhti on käynyt nopeasti vilahtamassa jonnekin huoneeseen. Viuh viuh näkyy vaan, kun se juoksee häntä ja korvat pystyssä, yleensä joku Veikon lelu suussa rapisten. Nehän ne on parhaita. Liberon kukka, helisevä leijona ja pehmeä paloauto taitaa olla suosikkeja. Yritäppä siinä sanoa, että hei, ne ei oo kyllä siun. 

Veikkohan se olisi koko ajan tarttumassa niistä niiin ihanista korvista. Ja nokasta. Ja hännästä. Tähän mennessä on kuulunut vasta muutama inahdus, kun keskittyminen on herpaantunut, enkä ole ehtinyt hätiin ennen tarttumista. Eiköhän Viuhti opi nopeasti, että vaikka vauva tuoksuu ihanalta, ei sen lähelle kannata mennä. 

Onhan tässä show. Mutta hitto, että mie rakastan tätä meidän show'ta. Mitä pienistä kakkakikkareista mattorullan päällä tai järsitystä puhelimen laturin johdosta, kun nyt täällä tohottaa menemään sekä Unna että Viuhti. Ja tietysti tuo meidän pieni mies, Veikko.